Mä kuulun ehdottomasti siihen joukkoon ihmisiä, jotka rämpii viikon jotenkuten läpi ja elää kunnolla vain viikonloppuisin. Ei sillä, etteikö duuni ois mielenkiintoista tai haastavaa. Tilanne nyt vaan on se, että teen töitä ainoastaan sen takia, että pärjään. Jos mulla ois tarpeeksi rahaa, en tekisi töitä päiväkään. Onhan se tietty hienoa menestyä töissä ja tuntea onnistumisen elämyksiä, mutta nykyinen duuni ei kuitenkaan ehkä ole se mitä haluan tehdä isona. Kokeilin opiskeluaikoina myös lentoemon hommia, tai putkilutkan kuten ystävälliset kaverini asian ilmaisevat, mutta ei sekään ollut mun juttu.  Siellä kun ei pääse juuri pätemään ollenkaan ja vaikka hommasta kuinka glamouria etsii, niin pääasiassahan se on ihmisten passaamista pienessä tilassa. Plussaa oli ehdottomasti se, ettei töitä todellakaan tarvinnut viedä kotiin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mun kaikki illat kuluvat normaalisti harrastuksien parissa. Mä pelaan salibandya divarissa ja samoin lentistä. Koko tämä vuosi on ollut poikkeus. Kantapään akillesjänteen kiinnikkeissä ja limapusseissa on joku ihme tulehdus, joka ei tunnu paranevan. Muutama viikko on mennyt ihan täysin ontuessa, enkä pysty pitämään kenkää jalassa ollenkaan. Eka tulehduskipulääkekuuri ja kortisonipiikki tuntuivat ensin tehoavan, kunnes vatsa meni täysin sekasin ja sain ripulin. Tyhmänä kävin sitten pelaamassa vielä salibandyturnauksessa pari matsia, kun en tajunnut, ettei kantapää parane niin helpolla. Tuomio olikin sitten yhteensä kolme kuukautta pakkolepoa ja näin ollen runsaasti aikaa sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. 

Aloitinkin saman tien kutsumalla vanhan exän kylään. En ollut tavannut tyyppiä juurikaan sen jälkeen, kun erottiin viime vuoden elokuussa. Pari kertaa on hätäisesti puhuttu puhelimessa, mutta siinä kaikki. Ex ehti hankkia itselleen jo toisen daamin ennen kuin mä olin edes kämpästä ulkona. Se kirpaisi.

Hieman oli epävarmuutta ilmassa, kun venailin kaveria. Suhde oli kuitenkin ollut se ainoa vakava suhde viimeisen viiden vuoden aikana. Oltiin asuttu yhdessä yli vuosi, mikä oli saavutus multa. Jännitin, mitä tunteita exän näkeminen mussa herättää, vai herättääkö mitään. Tavallaan oli suuri helpotus, kun tapaaminen oli ihan neutraali. Mulle ei tullut haikua, en tuntenut kaipuuta enkä ikävää. Ratkaisu oli siis ollut oikea. Ex lähti ja mä jäin yksin kotiin. Oli yllättävän kevyt olo.