Juhlatila oli vuokrattu Uudenmaankadulta. Tilaa olisi ollut vaikka sadalle vieraalle, mutta paikalle tuli ehkä kolmisenkymmentä. Booli oli kuitenkin vahvaa ja Miksun leipoma synttärikakku taivaallisen hyvää, joten tunnelma saatiin nousemaan väen vähyydestä huolimatta. Jengi oli panostanut aika hyvin teinilookeihin, joten incognitona oli sitten helppo jatkaa mihin baariin tahansa.

Ennen kuin seuraavalle rastille selvittiin, oli vielä pitkä ja kivinen tie kuljettavana. Tai tässä tapauksessa se oli lyhyt ja luminen, mutta pientä dramatiikkaa pitää aina lisätä. Korkeat korot ja tietty määrä alkoholia osoittautuivat lähes tappavaksi yhdistelmäksi, eikä sisko meinannut saada mua ylös hangesta millään, kun nauraa hörötin takapuoli lumessa. Oli pakko tehdä pieni harhautusliike kulman taakse, ettei poke huomaisi meidän taistelua maan vetovoimaa vastaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sisään käveltiin lopulta kuin kuningattaret konsanaan. Paikalla oli vain kourallinen muita ihmisiä meidän porukan lisäksi ja nekin tyypit osoittautuivat tutuiksi. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt kyseisessä ravitsemusliikkeessä sen toimiessa nykyisellä nimellään, ja heti kun sinne eksyn, niin paikalla on ihmisiä kotiseudulta. Karaokebaarissa oli siis läsnä pala Pohjanmaata.

Lakeus-ajoista on meikäläisen osalta kulunut jo kymmenen vuotta, eikä äidin poismuuton jälkeen sinne ole juuri ollut enää asiaa. Isä asuu siellä edelleen, mutta meidän välejä ei hyvällä tahdollakaan pysty kuvaamaan mitenkään läheisiksi. Vaikka tämä saattaakin kuulostaa kylmältä, niin avioero oli ehkä viisain päätös mitä vanhempani ovat koskaan saaneet aikaan. Todellisuudessa mä tai siskoni ei varmaan koskaan olisi päästy niin monelle ulkomaanmatkalle, kielikursseille tai vaihto-oppilaaksi, elleivät vanhemmat olisi olleet yhdessä ja rahoittaneet meidän reissuja. Käytännössä äiti siis uhrasi elämästään vaatimattomasti sellaiset 20 vuotta helvetilliseen avioliittoon, jotta tyttäret saisivat kokea niin paljon kuin mahdollista. Iso kiitos siitä. Viime aikoina en ole kysynyt äidiltäni, kannattiko uhraus. Todennäköisesti äiti vastaisi, että kannatti. Ei ole sellaista asiaa, mitä äiti ei mun tai siskoni takia tekisi. Pääasia on, että ainakin nyt myös äiti on onnellinen.

Pohjalaistyypit olivat baarissa viettämässä polttareita. Paikalla oli myös niin sanottu kylän tavoitelluin poikamies jostain sieltä kymmenen vuoden takaa. Aika oli tehnyt sillekin miehelle tehtävänsä, eikä ihan samaa pilkettä näkynyt enää silmäkulmassa. Säälittävää oli kuulla, että se edelleen leikkii kissa-hiiri –leikkiä saman naisen kanssa, jota se pyöritti vuonna 1992. Mä yritin epätoivoisesti antaa sille elämänohjeita, miten toimia naisen suhteen, joka kaikin puolin vaikutti olevan sen elämän nainen jo 12 vuotta sitten. Eihän se nyt tietenkään mitään uskonut. Ilmeisesti pää on kovettunut kerta kerrasta, kun kundi on saanut tuoppeja päin näköä baarissa.

Aluksihan tämä omasta mielestään maailman lahja naisille ei edes tuntenut meitä, vaan rupesi pokaamaan mun siskoa surutta. Sisko kuitenkin päätti ystävällisesti valaista asiaa ja kertoi, että "ollahan isämmä likkoja". Voin kertoa, että kundin leuka ei olisi voinut enää alemmaksi loksahtaa. Jostain kumman syystä tyyppi on aina ollut suuri isämme ylistäjä. Äijät ovat ilmiselvästi heittäneet useammankin baarikeikan yhdessä, vaikka isämme voisi melkein olla senkin faija. Tai tiedä sitä, ehkä se onkin! Sillä on kuitenkin rajansa, paljonko jaksaa kuunnella ylistystä omasta faijastaan baarissa kesken parhaimman menon. Kävin yhden kundin pankkikortilla tilaamassa brikallisen juomia ja nimikirjoituksen väärentämisen jälkeen oltiin jo valmiita vaihtamaan maisemaa.